Kroonisesti sairaiden kesken käydään keskusteluja siitä, pitääkö krooninen sairaus hyväksyä vai pitääkö uskoa, että paranee. Mielestäni nuo asiat eivät sulje toisiaan pois.
Lääketiede toki sanoo yleensä kroonisten sairauksien kohdalla, että niistä ei voi parantua ja sairas todennäköisesti joutuu hoitamaan oireita lääkkeillä loppuelämänsä. Mutta voiko tällaista tietää varmasti? Ja kannattako siihen uskoa 100-prosenttisesti?
Itse en ole jostain syystä, en edes nuorempana, vain hyväksynyt, että krooninen sairaus olisi tullut jäädäkseen. Ehkä siksi, että lääketiede ei tiedä kroonisten sairauksien syitä, joten miten se voi sanoa, että ei voi ikinä parantua? Ehkä siksi, että moni asia mun ”lääkkeellisessä hoidossa” on heittänyt häränpyllyä (ehkä joskus kerron tästä enemmän). Ehkä siksi, että olen vaan niin jäärä? Tai ehkä siksi, että olen aina etsinyt ja löytänyt saman diagnoosin omaavia ihmisiä, jotka ovat parantuneet ja pärjäävät taas ilman lääkitystä? Olen halunnut tietää, miten he sen tekivät.
HYVÄKSYN SEN HETKISEN TILANI
Olenko sitten hyväksynyt, että sairastan? Kyllä, aika hyvin. Itselleni se on ollut tärkeää siksi, että olen saanut rauhan olemiseen ja toipumiseen. Tämä on tietenkin ollut sitä tärkeämpää, mitä sairaampana olen ollut. On ollut pakko pysähtyä ja koittaa rentoutua, uskoa, että tämäkin tilanne muuttuu, vaikka välillä vointi oli niin huono, että en jaksanut puhua edes puhelimessa kenenkään kanssa.
Samalla olen aina etsinyt ja saanut inspiraatiota heiltä, jotka ovat parantuneet vastaavanlaisista tiloista (toki jokainen sairas on yksilö) ja palanneet normaaliin elämään. Minulla ei ole mitään syytä epäillä fiksujen ihmisten henkilökohtaisia kertomuksia voinnin paranemisesta sen enempää kuin kenenkään kertomuksia sairaudestaan. Toki tässäkin on hyvä käyttää tervettä järkeä, ketä uskoo. Eli: hyväksyn sen hetkisen tilani, mutta tulevaisuudessa uskon voivani paremmin. Tiedän myös, että jotkut ahdistuvat ns. paranemistarinoista. Olemme erilaisia.
JOKAINEN HOITAA ITSEÄÄN KUTEN PARHAAKSI KOKEE
En näe, että mikään krooninen sairaus tai oire olisi ikään kuin oma erillinen tilansa ihmisen sisällä ja yleisessä hyvinvoinnissa. Sellainen oireinen tila, jolle lääketiede on antanut nimen (diagnoosin) ja jonka vain lääketiede voi parantaa. Ihminen on kokonaisuus, ja kun kokonaisuutta hoitaa, elimistöllä voi olla mahdollisuus myös itse alkaa hoitamaan itseään, myös vaikeita oireita. En ikinä ampuisi kenenkään omaa toivoa paranemisesta alas. En, vaikka se näyttäsi joltain kantilta epätodennäköiseltä.
Hoidankin itseäni holistisesti, jossa iso paino on Medical Mediumin protokollilla. Olen käynyt todella pitkän tien eri sairauksien ja erilaisten hoitomuotojen kanssa, ennen kuin päädyin MM:ään. Se sopii mulle. Ainakin tällä hetkellä jopa nautin sen mukana tuomasta elämäntavasta. En kuitenkaan väitä, että MM on kaikkien juttu. Kunnioitan kaikkien tapoja hoitaa itseään. Meillä kaikilla on omat, erilaiset kroppamme, omat kokemuksemme, omat matkamme kuljettavana. En myöskään voi vannoa, että paranen ME:stä. Mutta uskon niin, ajan kanssa, ja se riittää nyt mulle. Suunta on hyvä.
LÄÄKETIETEELLÄ ON PAIKKANSA
Pakko vielä todeta: En vähättele lääketieteen tärkeyttä tai mahdollisen lääkityksen apua jollakin. Olisin esimerkiksi itsekin nyt sokea, jos minulle ei viime syksynä olisi tehty pientä silmäleikkausta. Lääketiede(kään) ei vaan tiedä kaikkea, ja toistaiseksi jopa yllättävän vähän kroonisista sairauksista, etenkään ME:stä. Jos olisi olemassa mulle sopiva, turvallinen lääke, joka auttaisi ME:seen (ja mun muihinkin oireisiin), antaisi lisää jaksamisista, saattaisin sitä käyttääkin. Valitettavasti en ole sellaista löytänyt, sillä siedän lääkkeitä ihan harvinaisen huonosti. Moni saa toki apua esim. LDN:stä. Olemme kaikki yksilöitä.
Pidetään itsestämme ja toisistamme huolta.
Rakkaudella
Leena
Comments